En kannata moniavioisuutta

Juhani Tanski (Ksml 21.7.) on aivan oikeassa siinä, että vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton (ViNO) 4.4.2009 hyväksytyssä periaateohjelmassa todetaan: ”Avioliittolakia on muutettava siten, että laki ei määrittele puolisoiden sukupuolta eikä lukumäärää”. Taustalla on ajatus siitä, että täysi-ikäisillä ihmisillä tulisi olla vapaus järjestää omat perhe- ja seksuaalisuhteensa, kuten he itse haluavat, ei kuten ulkopuoliset ne haluavat järjestää.

On hieman hassua, että media poimii vuonna 2009 hyväksytystä periaateohjelmassa skandaalihakuisesti vuoden hiljaisimpana hetkenä joitain kohtia, mutta vaikenee tyystin mm. ViNOn ympäristö- ja sosiaalipoliittisista avauksista.

Itse olen puhunut tasa-arvoista avioliittolaista, jolla tarkoitetaan kahden ihmisen välistä yksityisoikeudellista sopimusta. Sillä määritellään avioliiton osapuolten sekä mahdollisten lasten oikeudet ja velvollisuudet.

Minusta on harmillista, että tasa-arvoista avioliittolakia pyritään vastustamaan porttiteoria-argumentilla: ”homoliitot johtavat moniavioisuuteen.” Tämä on sama kuin väittäisi, että emme voi puhua verotuksen kiristämisestä, koska seuraava askel on sosialismi.

Kuten Tanski toteaa, vihreiden puoluesihteeri Panu Laturi totesi, että puolue ei ole samalla mieltä. Laturin mielestä nuorisojärjestöjen tehtävä on ravistella yhteiskuntaa.

Olen samaa mieltä. Jos nuorisojärjestöt eivät haastaa yhteiskuntaa keskusteluun, niin kuka sitten. Ei keskustelussa ole mitään pahaa tai väärää, päinvastoin. Keskustelun tarkoituksena on avata ajatteluamme. Sen kautta ymmärrämme itseämme ja eri mieltä olevia huomattavasti paremmin.

Kuten otsikko kertoo, en itse kannata moniavioisuutta. Syitä on monia. Itse olen myös jo vuosia sitten siirtynyt pois puhtaasta nuorisopolitiikasta eikä järjestön kannat ole kaikilta osin minun kantojani.

Sama pätee myös puolueeseen. Kannatan itsenäistä ajattelua sekä maalaisjärkeä, en ulkopäin saneltuja kantoja.

TOUKO AALTO maakunta- ja kaupunginvaltuutettu eduskunta-avustaja (vihr.) Jyväskylä

Tämä kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 21.7.2011