Kohtuutta pähkähulluun leikkauspolitiikkaan

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on väärässä. Ei ole mitään tolkkua tehdä yhden vuoden aikana kolmen miljardin menosopeutusta tilanteessa, jossa valtion talous osoittaa vain pieniä elpymisen merkkejä. Nykyinen hallitus ei pysty kääntämään valtion velkasuhdetta laskuun tämän vaalikauden loppuun mennessä. Tämä on fakta. Hallitus voisi rehellisesti tämän tunnustaa. Hallitus voi toki antaa politiikkasuosituksia ja tehdä eräänlaisen tiekartan valtiontalouden tasapainottamiseksi. Seuraava hallitus kuitenkin päättää, käyttääkö sen karttaa vai ei.

Kuvasin aikaisemmassa kirjoituksessa liian kireän menosopeutuksen (niin sanotun myötäsyklisen talouspolitiikan) ongelmia. Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen järjestämään talousviisaiden kokoukseen asti näytti ja tuntui siltä, että kaikkien asiantuntijoiden arviot hallituksen talouspolitiikan järjettömyydestä kaikuvat kuuroille korville.

Lyhyesti kiteyttäen kyse on siitä, että julkisen talouden vääräaikainen supistaminen johtaa kansantalouden supistumiseen ja tämä puolestaan työntää kestävyysvajeen kuromisen tavoitteen yhä kauemmas horisonttiin. Kansantalouden näivettämisen sijaan tulee miettiä, mikä auttaa talouskasvua, mikä lisää työllisyyttä, mikä lisää kokonaiskysyntää, mikä auttaa pienyritysten luotonsaantia ja tukee yritysten investointeja.

 

Mitä sitten vaihtoehtoisesti pitäisi tehdä? Mitä on tuo peräänkuulutettu kohtuus?

Edellisessä kirjoituksessa ehdotin kolmea asiaa.

1. Työn vastaanottaminen kannattavaksi askeleilla kohti perustuloa

2. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteen ja rahoituksen uudistaminen

3. Vihreän talouden kautta syntyvään talouskasvuun panostaminen

Tässä kaksi lisäajatusta.

1. Tarvitsemme julkisia investointeja

Ehdotan, että nyt alettaisiin pohtia julkisten investointien kasvattamisesta, jolla nostetaan kysyntää taloudessa ja lisätään työllisyyttä. Järkevä suhdannepolitiikka näyttää toki hetkellisesti tarkasteltuna julkisen sektorin osuuden kasvamisena ja velkasuhteen kasvamisena, mutta näillä toimilla voidaan luoda paljon kysyntää yksityisen sektorin tuotteille ja palveluille ja saada talous pitkällä aikajänteellä kestävälle pohjalle.

Ymmärrän varsin hyvin ne paineet, jotka valtiovelan kasvu yli sallitun 60 prosentin BKT:sta asettaa etenkin kolmen A:n luottoluokitustason osalta. Ymmärrän myös ne poliittiset paineet, jota velkasuhteen kasvattaminen aiheuttaa. Suomi on euroalueen toiseksi viimeinen linnake, joka on pystynyt pysymään velkatavoitteessa ja vaatinut muilta tiukkaa budjettikuripolitiikkaa. Tähän voi vain todeta, että Suomi on opettanut väärin ja ehkä oman kantapään kautta opituista virheistä voisi myös kertoa koko Euroopalle.

Sen sijaan, että tuijotetaan vain mahdollisen luottoluokitustason putoamisesta koituviin korkeampiin korkokustannuksiin, on syytä muistaa, että suunnitellut menosopeutukset uhkaavat tulla kansantaloudellisesti huomattavasti kalliimmiksi. Talouskasvun edellytysten leikkaaminen on aina kalliimpaa kuin investoiminen talouskasvua tukevaan toimintaan.

2. Valtio avuksi

Ehdotan, että nyt alettaisiin pohtia valtion omistajuutta eri yhtiöissä kokonaan uudelta pohjalta, kuten omistajaohjauksesta vastaava ministeri Pekka Haavisto viitoitti Helsingin Sanomien Vieraskynäpalstalla (5.2.). Valtiolla on ollut perusteltu syy olla mukana muun muassa metsä- ja metalliteollisuuden yrityksissä ja auttaa Suomen talouden tukijalat pystyyn. On syytä kysyä jokaisen enemmän tai vähemmän valtio-omisteisen yhtiön kohalta, mikä on valtion rooli olla mukana juuri tässä yrityksessä ja tällä teollisuuden tai elinkeinopolitiikan osa-alueella.

Valtion tehtävä ei ole tukea kannattamatonta liiketoimintaa ja pumpata veronmaksajien rahoja keinotekoiseen yrityselvytykseen, jolla vain ostetaan hitusen aikaa vääjäämättömän edessä. Valtion tulisi auttaa uusien talouden tukijalkojen nousua samalla tavalla kun se on ollut mukana Suomen talouden rakentamisessa itsenäisyyden alkutaipaleella ja toisen maailmansodan jälkeen.

Keskustan ehdottama Valtion Infra Oy on hyvä työväline keskustelun pohjaksi. Ymmärrän monien asiantuntijoiden huolen siitä, että tämänkaltainen työväline saatettaisiin valjastaa yksittäisten poliitikkojen aluepolitiikan välineeksi. Vaikka Valtion Infra Oy:n hankkeista ja rahoituksesta päättää eduskunta, eduskunnan enemmistön tuella toimiva hallitus ja sen avainministerin ovat paljon vartioina ja pystyvät ohjaamaan myös Valtion Infra Oy:n kaltaista työrukkasta.

Valtion Infra Oy:n ajatus on syytä pitää mielessä ja pohtia esityksen jatkojalostamista. Sen ei tarvitse keskittyä pelkästään tie- ja liikenneväylähankkeisiin keskustan esittämällä tavalla. Asiantuntijavalmistelun ja parlamentaarisen työryhmän kautta voitaisiin luoda Suomen infrastruktuurin päivityslista, jolla voitaisiin päivittää yhteiskuntamme vastaamaan modernin talouden haasteita niin kulku- kuin tietoliikenneyhteyksienkin osalta.

Suomi voisi saavuttaa win-win -tilanteen, jossa uudistamme yhteiskunnan rakenteita kestävää kehitystä ja modernia tietoyhteiskuntaa tukevalla tavalla, luomme paljon uusia työpaikkoja, nostamme kokonaiskysyntää ja autamme yritysten tilauskannat nousuun. Nämä ovat kaikki asioita, joita tulisi tavoitella kaikin keinoin. Voisimme saada taustatueksi valtio-omistuksen ja ennätykselliset alhaiset valtiovelan korot.

Kuvaillun kaltainen ”New Deal” -politiikka vastaa myös siihen haasteeseen, että Suomen vaikeudet eivät johdu ensisijaisesti suhdanteista vaan usean teollisuusalan (esim. tieto- ja viestintäteknologia, paperiteollisuus ja metallinjalostus) samanaikaisesta rakennemuutoksesta. Ja tahti tulee vain kiihtymään. Yhteiskunnan infrastruktuurin päivittäminen tulevaisuutta varten auttaa säilyttämään vanhaa ja luomaan uutta.

On myös muistettava se, että ne hankkeet, jotka on joka tapauksessa tehtävä, kuten sisäilmaongelmista kärsivien rakennusten korjaaminen, eivät lisää valtion kestävyysvajetta. Päinvastoin, oikein ajoitettuna näillä hankkeilla saadaan rakentamiskustannukset edullisemmaksi ja lisätään työn tarjontaa.

Taustamuistio käydystä talouskeskustelusta

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen otti kuitenkin onkeensa Säätytalolle kokoontuneiden talousviisaiden varoituksista. Viimeisellä hetkellä. Hyvä niin. Urpilainen sanoi harkitsevansa, että valtion velkasuhteen taittamisen tavoitteesta tällä vaalikaudella luovuttaisiin ja että tälle tavoitteelle annettaisiin lisää aikaa.

Koko jupakan taustalla on siis hallitusohjelman sivulla 7 kuvattu selkeä kirjaus: ”Valtion velkasuhde käännetään laskuun vaalikauden loppuun mennessä.” Tästä tavoitteesta kiinni pitäminen edellyttäisi valtiovarainministeriön laskelmien mukaan noin kolmen miljardin menosopeutusta.

Useat kokoomuksen edustajat pillastuivat Urpilaisen ulostulosta ja syyttivät demareita takinkäännöstä vaalilupausten ja hallitusohjelman kirjausten osalta. Onneksi pääministeri Jyrki Katainen rauhoitteli alkanutta kohua ja yhtyi monilta osin Urpilaisen arvioon siitä, että tulevan menosopeutuksen aika ja toteutuksen tapa tulee harkita tarkoin. Vihreiden ja vasemmiston on helppo yhtyä tähän arvioon, sillä vähemmistön kanta on muuntunut enemmistön kannaksi.

Jokainen päätös tehdään tietyssä ajassa, paikassa ja olemassa olevan tiedon varassa. Kun päätöksenteon tukena oleva tieto sekä ajankuva muuttuvat, olisi suorastaan vastuutonta seistä sokeana ja kuurona aikaisemmin sovittujen päätösten takana ilman kykyä peilata aikaisempia päätöksiä nykyhetkeen. Etenkin jos aikaisemmin sovitut toimenpiteet vievät Suomea nykyhetkessä yhä kauemmaksi yhteisten tavoitteiden toteutumisesta.

Moni politiikkaa läheltä seuraava henkilö on epäillyt, että kolmen miljardin menosopeutuksessa on kyse vain ranskalaisesta byrokratiasta, jossa 0,5 miljardin euron juustohöyläämisen saavuttaminen edellyttää puhetta kolmen miljardin menosopeutuksesta.

Päähallituspuolueet kokoomus ja demarit ovat varmasti tehneet jo taustatyönä esitykset siitä, mitä menoja karsitaan 1,5 miljardilla ja mitä veroja korotetaan 1,5 miljardilla, mutta päätöskaukalon molemmilla laidoilla haetaan tosiasiassa ratkaisua, jossa tämän vaalikauden aikana haetaan miljardin veronkorotuksia ja miljardin menoleikkauksia. Pitää varautua pahimpaan, jotta voi toteuttaa kompromissin.

Taustalla on siis hallitusohjelman kirjaus, että menosopeutus toteutetaan 50-50 –periaatteella eli puolet menosopeutuksesta hoidetaan veroja korottamalla ja puolet menoja leikkaamalla. 50-50 –periaate aiheuttaa pattitilanteen, sillä kokoomus ei voi hyväksyä 1,5 mrd. euron verokorotuksia eikä demarit 1,5 mrd. euron menoleikkauksia. Toki tuota suhdetta voi harkita muutettavaksi, kuten RKP puheenjohtaja Carl Haglund on ehdottanut, mutta tämä johtaisi hallituksen päätöksenteon totaaliseen solmuun oikeiston painottaessa menoleikkauksia ja vasemmiston vaatiessa enemmän verokorotuksia.